Viimeinen luku.

Juoksin niin lujaa kuin jaloistani pääsin. Silti tiesin myöhästyväni. Juoksin ja juoksin. Juoksin niin lujaa että meinasin kaatua puun juureen. Minua pelotti. Tiesin että olen liian myöhässä. Vihdoin kun tulin tutun kerrostalon pihaan, juoksin  äkkiä sisälle ja portaat ylös Joonaksen asunnon luokse.  ”Joonas! Avaa ovi mulle! Eikö me voitaisi vielä puhua tästä?” Huusin vaikka tiesin että oli jo liian myöhäistä. ”Joonas rakas, tule avaamaan tää ovi!!” huusin ja jyskytin ovea. Epätoivo hiipi mieleeni. Tiesin että olin turhaan siellä. Silti jatkoin huutamista, kunnes en jaksanut enää. Lyyhistyin lattialle ja itkin, en voinut käsittää. Otin puhelimen taskustani ja tärisevin käsin näppäilin hätäkeskuksen numeron. Sieltä sanottiin, että ei ole akuutti kiire, että odota rauhassa kunnes partio saapuu. Partio saapui kyllä, mutta vasta kahden tunnin päästä. Raivosin ja huusin heille. Eikö heitä kiinnostanut että serkkuni saattoi olla kuollut? Eikö heitä jumalauta oikeasti kiinnostanut?  He kysyivät Joonaksen nimeä ja totesivat, että on heille tuttu nimi, sitten he ajoivat minut kotiin rauhoittumaan. Menin kotiin mutta en voinut rauhoittua. odotin. Odotin ikuisuudelta tuntuvan ajan. Illalla sitten isoäitini soitti minulle ja sanoi ne sanat mitä en koskaan olisi halunnut kuulla. ”Joonas on kuollut.” hän sanoi, minun maailmani särkyi siihen. En osannut tehdä mitään. Toivoin pyörtyväni, todellisuus tuntui niin pahalta. Lopulta kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani. Soitin Jasminille ja kerroin uutiset. Siinä me sitten itkimme yhdessä puhelimen välityksellä. Yritimme kyllä välillä puhua, mutta ei siitä oikein mitään tullut.

Aikaisemmin päivällä Sara oli soittanut minulle aivan hädissään ja sanonut että Joonas oli lähettänyt hänelle kymmeniä itsemurha viestejä yön aikana. Lähdin niin nopeasti Joonaksen luo kuin pääsin. En vain päässyt tarpeeksi ajoissa.

Seuraavana päivänä Jasmin tuli meille. En osannut oikein tehdä mitään muuta kuin itkeä. Onneksi Jasmin oli siinä. Seuraavat viikot olivat todella rankkoja. En oikein syönyt mitään, kun ruoka ei vain mennyt alas. Lisäksi minulla ei pyörinyt päässä mitään muuta kuin itsemurha. Halusin epätoivoisesti pois tästä julmasta maailmasta. En kestänyt sitä että Joonas oli lähtenyt. Se oli epäreilua, että Joonas pääsi pois, mutta minun piti jäädä tänne homeiseen maailmaan, odottamaan omaa vuoroani ja mädäntymään kun aika raiskaa meitä. Olin niin pettynyt. Tietysti minulla oli kauhea ikävä Joonasta. Minulla oli niin paha olo. Jasmin teki kaikkensa että huomioni kiinnittyisi edes minuutiksi jonnekkin muualle, kuin Joonaksen kuolemaan.

Nyt kun tapahtuneesta on aikaa neljä vuotta, alan pikkuhiljaa voimaan paremmin. Vieläkin saan välillä ikävä kohtauksia, enkä voi tehdä muuta kuin itkeä. Ikävä on vieläkin aivan valtava. Nykyään voi mennä montakin päivää etten muista edes Joonaksen olleen joskus olemassa. Kuulostaa ehkä karulta, mutta minulle on helpompaa selvitä niin. Joonaksella on nykyään kaksi aivan ihanaa poikaa. Toinen Nooran kanssa ja toinen Saran kanssa. Ikävää että Joonas ei itse näe kuinka pojat varttuvat ja kehittyvät. Loppujen lopuksi täytyy myöntää, että ilman Joonaksen kuolemaa, en olisi sama ihminen. Se on kasvattanut ja muuttanut minua aivan älyttömän paljon, mutta eikös se niin mene että kaikki meistä lähtee aikanaan.