ole kaikille ihan sopivaa luettavaa.
Luku 2.
Avaan oven ja astun raikkaaseen ulkoilmaan. Vihdoinkin voin hengittää.
On niin kylmä, että ilma saa minut yskimään. Menen koulumme vieressä sijaitsevaan kirjastoon. Se on rauhallinen paikka yleensä koulun jälkeen. Asiakkaita ei ole siellä siihen aikaan juuri lainkaan. Kun olen sisällä kävelen suoraan koneelle. Avaan koneen ja päätän mennä facebookkiin. Ensin katson päivityksiä ja huomaan että serkkuni Joonas on myös siellä.
Aloitan keskustelun hänen kanssaan. Juttelemme niitä näitä, kunnes kysyn mitä hänelle kuuluu. Joonas alkaa valittamaan uudesta tyttöystävästään, Sarasta, koska ei kuulemma luota häneen. Yritän vakuutella hänelle että kyllä hän pian luottaa. Joonas on todella mustasukkainen persoona. Hänellä on myös ongelmia mielenterveytensä kanssa. Ehkä siksi hän uskoutuu aina minulle. Hän on neljä vuotta minua vanhempi, mutta silti olemme hyvät ystävät.
Yhtäkkiä penkki lähtee altani ja putoan lattialle. Katson ympärilleni ja huomaan kauhean lauman kiusaajiani. Yksi seisoo lähelläni tuolini kätensä alla.
"Ai! Mitä sinä teet?" parahdan kiusaajalleni.
"Ai!Mitä sinä teet?" kiusaajani matkii minua sössöttäen. "Katsokaa ny tota! Eihän se vittu ole edes ihminen! Kattokaa nyt kuinka helvetin ruma se on! Hyi saatana!" kiusaajani kuuluttaa kaverilaumalleen. Yhtäkkiä saan potkun mahaan, ilma purskahtaa keuhkoistani. En saa henkeä. Kiusaajani lyö minua kylkeen, potkii jalkoihin ja repii hiuksiani. "Ai. Lopeta. sattuu." itken hiljaa. Ketään ei kiinnosta, kaikki vain ainostaan nauravat heikkoudelleni.
Kiusaajani luovuttaa, kun en enää reagoi hänen Nyrkkinsä osumiin. Olisin kai voinut mennä kertomaan kirjastossa olevalle työntekijälle mitä tapahtui, mutta se olisi ollut aivan turhaa. Koneilta ei nimittäin näe muualle kirjastoon koska sinne on luotu mukava ja rauhaisa ilma piiri, siten että tietokone pöydät ovat isoja ja niitä ympäröi pyöreämäinen asetelma kirjahyllyjä. Kertominen ei olisi tässä vaiheessa hyödyttänyt enää mitään. Miksi kukaan minua uskoisi? Häirikköä ja syrjittyä ? Olen saanut nimittäin porttikiellon kirjastoon joskus kiusaajani takia. He lähtevät naureskellen pois. Joka paikkaan sattuu enkä saa kunnolla happea. Vääntäydyn ylös. Istuuduin tuolille tasaamaan hengitystäni.
Kun olen rauhoittunut, lähden laahustamaan kotiin.
Kotona minua odottaa myrsky. Mutsi huutaa minulle, että missä olen ollut
ja kun en vastaa, hän tulee lähemmäs ja uhkaa lyödä.
Katson häntä enkä sano mitään. Mutsi ravistelee minua ja käskee vastaamaan. Kaadun, En jaksa pysyä pystyssä enää. En sano vieläkään mitään. Hän lyö minua käsivarteen todella kivuliaasti. Sattuu. Yritän olla reagoimatta kipuun. Pieni irvistys pääsee kuitenkin kasvoiltani. Nousen ylös enkä jaksa enää välittää.
Illalla kun muut ovat menneet nukkumaan, otan sheiverin laatikosta ja irrotan siitä terän.
Ahdistaa. Itkettää. Haluan kuolla. Tyydyn kuitenkin vain vetämään syviä viiltoja käsivarteeni.
Nautin kun veri valuu pitkin kättäni, kipu tuntuu niin hyvältä, niin oikealta. Eihän minua muuten kiusattaisi jos en ansaitsisi sitä. Eihän? En ansaitse elämää. Minä ansaitsen kuoleman. Minua ei ole tarkoitettu elämään täällä. Kukaan ei välitä minusta. Jos joku välittäisi en olisi tässä tilanteessa.
Minä ansaitsen sen kiusaamisen, olen nin paha ihminen että satutan kaikkia. En ole edes ihminen. Olen hirviö. Katson kättäni ja huomaan että veri valuu melkein lakanalle. Siirrän kättäni ja pyyhin veren vastentahtoisesti pois kädestäni. Menen hyvillä mielin nukkumaan. Olen saanut sen mitä ansaitsin. rangaistuksen, kipua. Minua ei ahdista enää.
Aamulla lähden nopeasti kouluun ennen kuin mutsi huomaa jälkeni.
Koulussa ne kuitenkin huomataan. Kaikki nauravat ja ilmoittavat minulle, kuinka säälittävä ihmisriekale minä olen. Pysyn hiljaa, vaikka joka ikinen haukkumasana satuttaa minua.
Ne sattuttavat siksi, että he ovat oikeassa. Minä tiedän että olen säälittävä ja ruma.
Kuulen sitä joka päivä. Ei minulle muuten niin sanottaisi jos se ei olisi totta.
Laitan kuulokkeet korvilleni ja kuuntelen Harhakuvitelman, Erään ihmisen tarinaa.
Tunnen samaistuvani biisiin täysin.
Biisin kertosäe menee näin;
"kukaan ei välittänyt,käsittänyt,
kuinka pettynyt voi olla jos on vain etsinyt, onnea,
johon ei ole koskaan voimaa,
kun sen tajuaa, ettei sitä saa."
Vajoan biisin vietäväksi ja tiedän ansainneeni tämän kaiken.
Luku 2.
Avaan oven ja astun raikkaaseen ulkoilmaan. Vihdoinkin voin hengittää.
On niin kylmä, että ilma saa minut yskimään. Menen koulumme vieressä sijaitsevaan kirjastoon. Se on rauhallinen paikka yleensä koulun jälkeen. Asiakkaita ei ole siellä siihen aikaan juuri lainkaan. Kun olen sisällä kävelen suoraan koneelle. Avaan koneen ja päätän mennä facebookkiin. Ensin katson päivityksiä ja huomaan että serkkuni Joonas on myös siellä.
Aloitan keskustelun hänen kanssaan. Juttelemme niitä näitä, kunnes kysyn mitä hänelle kuuluu. Joonas alkaa valittamaan uudesta tyttöystävästään, Sarasta, koska ei kuulemma luota häneen. Yritän vakuutella hänelle että kyllä hän pian luottaa. Joonas on todella mustasukkainen persoona. Hänellä on myös ongelmia mielenterveytensä kanssa. Ehkä siksi hän uskoutuu aina minulle. Hän on neljä vuotta minua vanhempi, mutta silti olemme hyvät ystävät.
Yhtäkkiä penkki lähtee altani ja putoan lattialle. Katson ympärilleni ja huomaan kauhean lauman kiusaajiani. Yksi seisoo lähelläni tuolini kätensä alla.
"Ai! Mitä sinä teet?" parahdan kiusaajalleni.
"Ai!Mitä sinä teet?" kiusaajani matkii minua sössöttäen. "Katsokaa ny tota! Eihän se vittu ole edes ihminen! Kattokaa nyt kuinka helvetin ruma se on! Hyi saatana!" kiusaajani kuuluttaa kaverilaumalleen. Yhtäkkiä saan potkun mahaan, ilma purskahtaa keuhkoistani. En saa henkeä. Kiusaajani lyö minua kylkeen, potkii jalkoihin ja repii hiuksiani. "Ai. Lopeta. sattuu." itken hiljaa. Ketään ei kiinnosta, kaikki vain ainostaan nauravat heikkoudelleni.
Kiusaajani luovuttaa, kun en enää reagoi hänen Nyrkkinsä osumiin. Olisin kai voinut mennä kertomaan kirjastossa olevalle työntekijälle mitä tapahtui, mutta se olisi ollut aivan turhaa. Koneilta ei nimittäin näe muualle kirjastoon koska sinne on luotu mukava ja rauhaisa ilma piiri, siten että tietokone pöydät ovat isoja ja niitä ympäröi pyöreämäinen asetelma kirjahyllyjä. Kertominen ei olisi tässä vaiheessa hyödyttänyt enää mitään. Miksi kukaan minua uskoisi? Häirikköä ja syrjittyä ? Olen saanut nimittäin porttikiellon kirjastoon joskus kiusaajani takia. He lähtevät naureskellen pois. Joka paikkaan sattuu enkä saa kunnolla happea. Vääntäydyn ylös. Istuuduin tuolille tasaamaan hengitystäni.
Kun olen rauhoittunut, lähden laahustamaan kotiin.
Kotona minua odottaa myrsky. Mutsi huutaa minulle, että missä olen ollut
ja kun en vastaa, hän tulee lähemmäs ja uhkaa lyödä.
Katson häntä enkä sano mitään. Mutsi ravistelee minua ja käskee vastaamaan. Kaadun, En jaksa pysyä pystyssä enää. En sano vieläkään mitään. Hän lyö minua käsivarteen todella kivuliaasti. Sattuu. Yritän olla reagoimatta kipuun. Pieni irvistys pääsee kuitenkin kasvoiltani. Nousen ylös enkä jaksa enää välittää.
Illalla kun muut ovat menneet nukkumaan, otan sheiverin laatikosta ja irrotan siitä terän.
Ahdistaa. Itkettää. Haluan kuolla. Tyydyn kuitenkin vain vetämään syviä viiltoja käsivarteeni.
Nautin kun veri valuu pitkin kättäni, kipu tuntuu niin hyvältä, niin oikealta. Eihän minua muuten kiusattaisi jos en ansaitsisi sitä. Eihän? En ansaitse elämää. Minä ansaitsen kuoleman. Minua ei ole tarkoitettu elämään täällä. Kukaan ei välitä minusta. Jos joku välittäisi en olisi tässä tilanteessa.
Minä ansaitsen sen kiusaamisen, olen nin paha ihminen että satutan kaikkia. En ole edes ihminen. Olen hirviö. Katson kättäni ja huomaan että veri valuu melkein lakanalle. Siirrän kättäni ja pyyhin veren vastentahtoisesti pois kädestäni. Menen hyvillä mielin nukkumaan. Olen saanut sen mitä ansaitsin. rangaistuksen, kipua. Minua ei ahdista enää.
Aamulla lähden nopeasti kouluun ennen kuin mutsi huomaa jälkeni.
Koulussa ne kuitenkin huomataan. Kaikki nauravat ja ilmoittavat minulle, kuinka säälittävä ihmisriekale minä olen. Pysyn hiljaa, vaikka joka ikinen haukkumasana satuttaa minua.
Ne sattuttavat siksi, että he ovat oikeassa. Minä tiedän että olen säälittävä ja ruma.
Kuulen sitä joka päivä. Ei minulle muuten niin sanottaisi jos se ei olisi totta.
Laitan kuulokkeet korvilleni ja kuuntelen Harhakuvitelman, Erään ihmisen tarinaa.
Tunnen samaistuvani biisiin täysin.
Biisin kertosäe menee näin;
"kukaan ei välittänyt,käsittänyt,
kuinka pettynyt voi olla jos on vain etsinyt, onnea,
johon ei ole koskaan voimaa,
kun sen tajuaa, ettei sitä saa."
Vajoan biisin vietäväksi ja tiedän ansainneeni tämän kaiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti